Kuihtuvaa kauneutta

Ne, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti, tietävät miten paljon inhoan talvea. Olen jo hyvin pienestä ollut varma, että syntymäni tänne peräpohjolaan oli jonkin sortin kosminen vitsi. Olen kaamossynkistelyyn taipuvainen, ja pimeän ajanjakson jokainen päivä tuntuu loputtomalta suossa rämpimiseltä. Ennen omaa puutarhaa talviaika alkoi mielessäni käytännössä jo silloin, kun vuorokauden valoisa aika alitti 12 tuntia. Oman puutarhan myötä olen kuitenkin onnistunut löytämään syksystä muutakin mukavaa kuin omenat ja sienet.

Hortensioiden (kuvassa Hydrangenia macrophylla) kukinnot ovat yllättävän kauniita myös kuihtuessaan. Parasta näissä on, että suotuisissa oloissa suodatinpaperia muistuttavat kukinnot säilyvät pensaassa läpi talven.

Vaikka tuoreen kukinnan loisto on tästä verikurjenpolvesta (Geranium sanguineum ’Elke’) jo kuihtunut, on jäljelle jäänyt siemenkota todella kaunis – kuin toinen kukinto. Istutin keväällä kaksi pikkutaimea ja toivon kovasti, että ne selviävät tulevasta talvesta ja jatkavat leviämistään.

Jalokärhön (Clematis ’Jackmanii’) pähkylät ovat myös kovin koristeelliset. Tänä kesänä tämä kärhö kukki oikein urakalla ja nyt saan ihastella talon eteläseinustalla kymmenien tupsupalleroiden viehkoa tanssia syystuulessa.

Tupsuja löytyy myös pihakoivun runkoa pitkin köyntelevästä jalokärhö ’Comtesse de Bouchaud’sta’. Täytyykin jatkossa kiinnittää yhä enemmän huomiota kukinnan jälkeiseen aikaan, sillä kasvien koristeelliset siemenkodat ja pähkylät lisäävät kiinnostavuutta ja kiinnepisteitä puutarhassa pitkälle syksyyn.

Puutarhasta huomaa, että kasvit alkavat hiljaksiin vaipua talvehtimaan. Yritän nauttia näistä näkymistä niin kauan kuin mahdollista. En näköjään ole ainoa, joka viehättyy hortensian kuihtuvasta kauneudesta. ;)