Suuri rakkauteni: luonnonkukat

Satun olemaan siitä onnekkaassa asemassa, että kotini edellinen omistaja ei ollut intohimoinen puutarhuri. Suurin osa n. 200 neliön piha-alueestamme oli lähes luonnontilassa. Kukkapenkeistä ei ollut tietoakaan, mitä nyt talon seinusta kasvoi kauttaaltaan vuorikaunokkia ja sinne sun tänne oltiin istutettu jokunen hassu ruusupuska. Kolmasosa pihan pinta-alasta oli vedetty huonosti kasvavalle nurmelle, mutta siinä kaikki. Se, että piha ei ollut valmiiksi tehty on osaltaan säilyttänyt asuinalueellemme, etelärannikolle, tunnusomaiset luonnonkukat pihallamme.

Alaskankleitonia (Claytonia sibirica) tuntuu viihtyvän puolivarjoisessa paikassa, kaadetun koivun kupeessa. Se on puskenut kukkaa toisen perään jo kuukauden päivät, eikä loppua ole näkyvissä.

Myös nurmitädyke (Veronica chamaedrys) rehottaa. Sinisiä luonnonkukkia meillä Suomessa ei juurikaan ole, joten vaalin tätä kasvia hellyydellä ja hartaudella. Ruohonleikkurilla ei vahingossakaan hurauteta tädykkeitä kohti, jotta ne saavat siementää ja lisääntyä kaikessa rauhassa.

Harakankellosta (Campanula patula) menin tänä aamuna aivan pähkinöiksi. Pidän kovasti näistä pienempikukkaisista kellokasveista ja siksi olin todella onnessani, kun äkkäsin harakankellon lukuisia kukkavarsia vattupuskien vierestä. Viime kesänä bongasin jokusia kissankelloja (Campanula rotundifolia) tuosta pionipenkin vierestä. Saas nähdä, nousevatko ne tänä vuonna.

Poimulehteäkin (Alchemilla spp.) pihalla kasvaa kiitettävästi. Mielestäni poimulehdet ovat koiranputken ohella vallan mainio kasvi kukkakimppuihin ilmavuutta antamaan.

Sitä koiranputkeahan (Anthriscus sylvestris) löytyy myös, tosin ensi keväänä ajattelin heivata nuoret koiranputken alut tuonne pihan perälle kallion lähelle valoa ja keveyttä tuomaan.

Puna-ailakkia (Silene dioica) löytyy tämä yksi hassu yksilö, joka on naapurikarkulainen. Mielestäni puna-ailakki on oikein kaunis ja ryhdikäs vaaleansinisen ja valkoisen puistolemmikin (Myositis sylvatica) kumppanina, joten pyysinkin viime syksynä äidiltäni tukun puna-ailakin siemeniä, jotka ripsottelin myöskin tuonne pihan perukoille, missä saavat vapaasti villiintyä.

Yksi Rivaripihan harvoista keltaisista kasveista on niittyleinikki (Ranunculus acris), jota löytyy pieni mätäs perhospenkin lähettyviltä. Vaikka en keltaisen ystävä ole, niin niittyleinikissä on silti jotain vastustamatonta.

Mitä luonnonkukkia sinä vaalit pihamaallasi?

Advertisement

Voihan vuorikaunokki

Otsikon olisin voinut asemoida myös muotoon Choose your battles eli kuinka opin sietämään vuorikaunokkia. ;) Nimittäin se vuorikaunokki (Centaurea montana), sitä on sitten vähän joka paikassa. Asuntomme edellinen omistaja oli ilmeisesti kovin tykästynyt tähän kasviin, sillä sitä oli koko sisäpihamme seinusta täynnä useamman neliön alalta. Sitä löytyy myös mustikoiden joukosta ja kasvaapa sitä tarkkaan harkittuina läntteinä myös naapurin raja-aidalla. En sanottavammin pidä vuorikaunokista ja otinpa sen kanssa viime vuonna useampaan otteeseen matsia. Vaan eikös maaliskuussa vuorikaunokki alkanut  jälleen vesoa kohdista, joista kiskoin ylös ämpärikaupalla meheviä juurakoita.

Sitten lainasin erään perhoskasvikirjan josta opin, että vuorikaunokit ovat perhosten mieleen. Perhosilla on tietty pehmoinen paikka sydämessäni, joten ajattelin, että koska kasvi mitä ilmeisemmin viihtyy puutarhassamme ja koska en sitä kauramoottorin voimin saa kukistettua, niin pidetään sitä sitten perhosille mesibaarina ja lapsille kukkakimppukasvina.

Uusi lempeämpi suhtautumistapa poiki myös taimiostoksen. Tämä valkokukkainen ’Amethyst Dream’-lajike pääsi perhospenkkiin. Sen rinnalle toivon vielä löytäväni vaaleanpunaisen ’Joycen’.

Eli nyt alkavat perhospenkin mesibaarit hiljaksiin avautua. Tervetuloa Rivaripihalle kaikenlaiset kiiturit!

Etenee se sittenkin

Vaikkakin kovin hentoisin askelin. Käppäilin pihakierroksen iltapäivän auringossa ja yritin bongailla uskoa vahvistavia merkkejä kevään etenemisestä. Yöpakkaset ovat tehneet selvää akileijojen ja komeamaksaruohon aluista, mutta erityisesti seinän vierustalla tapahtuu.

Seinän vierustalle oli naapurin tontilta levinnyt ranta-alpia (Lysimachia vulgaris). Ovatkohan nämä sen alkuja? En liiemmin välitä keltaisista kukista, mutta en viime kesänä ryhtynyt värkkäämään seinustaa uuteen uskoon, kun kokonaiskäsitys pihan luonteesta oli vielä täysin auki.

Seinän vierestä bongaa helposti myös monia tällaisia punaisia alkuja. Kauniita ovat, vaikkakaan minulla ei ole harmainta hajua, mistä kasvista on kyse.

Mutta tämän harmaahapsen kyllä tunnistan! Kaverini vuorikaunokkihan (Centaurea montana) sieltä puskee topakkana nukkaisia lehtiään mullan pintaan. Pihamme olosuhteet ovat ilmeisen mieluisat vuorikaunokille, sillä sitä löytyy joka paikasta. Yritin viime vuonna kaivaa vuorikaunokin massiivisia juurakoita pionipenkin ympäristöstä ylös siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Nyt tavoitteeni on yrittää rajoittaa vuorikaunokin kasvu perhospenkkiin, jonka ajattelin tänä kesänä pykätä tuohon alapihan aurinkoiselle läntille.

Terassipenkin yhdessä hyasintissa (Hyacinthus orientalis ’Pink pearl’) pilkottaa jo kukkanuppu!