Hoitamatta helppo

Tiedättehän ne lupaukset silittämättä siististä vaatteesta? No, minä olen puutarha-asioissa vähän siihen suuntaan kallellaan. Notta hoitamatta helppoa puutarhaa olen hissukseen rakentelemassa. Tykkään kovasti puutarhahommista, ei siinä, mutta suunnitelmissa on lähes luonnonmukainen pikkupuutarha, jossa puutarhaihminen vain lisää tarvittavat lannoitteet kasvun tukemiseksi, kastelee äärimmäisen kuivilla jaksoilla ja korjaa välistä pieniä kimppuja maljakkoihin.

 

Näistä syistä olen yrittänyt löytää puutarhaan kasveja, jotka pitävät hieman humuspitoisesta maasta, leviävät mielellään ja kaipaavat mahdollisimman vähän puutarhaihmisen sekaantumista asiaintiloihin.

Vuokot ovat todella yllättäneet minut pitkäikäisyydellään. Esimerkiksi arovuokot (Anemone sylvestris), lehtovuokot (Anemone leveillei) ja amerikanvuokot (Anemone multifida) hämmästyttivät pitkällä kukinnallaan.

Puutarhastani löytyy myös sini- (Hepatica nobilis), valko- (Anemone nemorosa) ja hämyvuokkoa (Anemone nemorosa ´Robinsoniana´) sekä syysvuokkoja (Anemone hupehensis).

Blogiani lukeville ei liene yllätys, että suorastaan palvon orvokkeja. Ne saavatkin varsin vapaasti siementää ja lisääntyä puutarhassa. Myös akileijoja saa tulla mielin määrin lisää.

Samoin kaikenlaiset kellokukat ja kurjenpolvet saavat tulla Rivaripihalle viihtymään.

Maanpeitekasveissa luotan pikkutalvioon (Vinca minor), rönsyakankaaliin (Ajuga reptans) ja maahumalaan (Glechoma hederacea), pensasosastolla taas syreeneihin, piskuiseen nietospensaaseen (Deutzia x ’Yuki Cherry Blossom’) ja kiiltotuhkapensaaseen (Cotoneaster lucidus).

Luulen, että tulen toki harrastamaan ruukkuistutuksia ja jokusia kesäkukkia, mutta olisi kiva, mikäli kevään sipulikukilla ja jokusilla luottohankinnoilla saisin puutarhan, joka periaatteessa kapsahtaisi silittämättä siisti -kategoriaan, mikään kasvikeräilijä kun en ole.

Entä te muut: hoitamatta helppo vai suo, kuokka ja jussi?

Advertisement

Ihanaa juhannusta

Nämä kukkaniittykuvat siivittäkööt sinut lempeään keskikesän tunnelmaan. Ihanaa juhannusta Rivaripihan lukijoille ja satunnaisille vierailijoille!

Ihan pihalla

Lämpöiset ilmat ovat pitäneet tämän puutarhaihmisen ihan pihalla, jopa niin, ettei tänne blogiin ole tullut kirjatuksi asioita, vaikka kamera onkin puutarhapuuhissa tiuhaan räpsynyt. Olen suureksi ihmetyksekseni todennut viihtyväni puutarhassa myös sateella, kunhan ei ole liian kylmää. Nytkin sataa, joten päivitänpä tänne joutessani kesäkuisia ihanuuksia Rivaripihalta.

Tarhaorvokit (Viola × wittrockiana) ovat suuria lemppareitani. Viime syksynä pitkin maita ja mantuja viskotut siemenet alkoivat taimettua toukokuun lämpiminä viikkoina ja nyt niihin avautuu kilvan kukkia. Rakastan näitä pieniä väripilkkuja!

 

Orvokkeja löytyy niin monissa väriyhdistelmissä, että pitäisi varmaan tehdä jonkinlainen kuvakollaasi muistoksi tämän kesän värityksistä.

Kiinanpioni (Paeonia lactiflora ’Karl Rosenfield’) innostui sateen jälkeen avaamaan nuppunsa. Se on kertakaikkisen upea ja väri on juuri kuin minulle tehty! Nyt tässä on vain tämä yksi kukka. Ensi vuodeksi toivon muutaman nupun lisää!

Olen hieman epäilevästi suhtautunut Lidlistä hankkimiini juurakoihin, joista ainakin siperiankurjenmiekoista, kieloista ja idänkurjenpolvista ei ole istuttamisen jälkeen näkynyt jälkeäkään. Siksi alppiakileija (Aquilegia alpina) pääsi yllättämään oikein iloisesti perhosmaisella kukinnallaan.

Näissä alppiakileijoissa näyttäisi olevan useampikin nuppu, joten odottelen tyytyväisenä syksyn siemenkylvöjä, jotta voin levittää tätä kaunokaista puutarhan useampiin kolkkiin.

Kurjenkellokin (Campanula persicifolia) aloittelee hissukseen kukintaansa. Kurjenkello on levinnyt pihan perälle naapurin vanhalta leidiltätervetuliaisiksi saatujen kevätesikoiden vanavedessä, enkä lainkaan pistä pahakseni. Niin herkkiä!

Huomaan, että kesäkuu vaikuttaa hyvin sinivoittoiselta ja sehän passaa. Mikäli lämpöä piisaa, perhospenkissä alkaa kohta tapahtua toden teolla. Siitä lisää myöhemmin.

 

Suuri rakkauteni: luonnonkukat

Satun olemaan siitä onnekkaassa asemassa, että kotini edellinen omistaja ei ollut intohimoinen puutarhuri. Suurin osa n. 200 neliön piha-alueestamme oli lähes luonnontilassa. Kukkapenkeistä ei ollut tietoakaan, mitä nyt talon seinusta kasvoi kauttaaltaan vuorikaunokkia ja sinne sun tänne oltiin istutettu jokunen hassu ruusupuska. Kolmasosa pihan pinta-alasta oli vedetty huonosti kasvavalle nurmelle, mutta siinä kaikki. Se, että piha ei ollut valmiiksi tehty on osaltaan säilyttänyt asuinalueellemme, etelärannikolle, tunnusomaiset luonnonkukat pihallamme.

Alaskankleitonia (Claytonia sibirica) tuntuu viihtyvän puolivarjoisessa paikassa, kaadetun koivun kupeessa. Se on puskenut kukkaa toisen perään jo kuukauden päivät, eikä loppua ole näkyvissä.

Myös nurmitädyke (Veronica chamaedrys) rehottaa. Sinisiä luonnonkukkia meillä Suomessa ei juurikaan ole, joten vaalin tätä kasvia hellyydellä ja hartaudella. Ruohonleikkurilla ei vahingossakaan hurauteta tädykkeitä kohti, jotta ne saavat siementää ja lisääntyä kaikessa rauhassa.

Harakankellosta (Campanula patula) menin tänä aamuna aivan pähkinöiksi. Pidän kovasti näistä pienempikukkaisista kellokasveista ja siksi olin todella onnessani, kun äkkäsin harakankellon lukuisia kukkavarsia vattupuskien vierestä. Viime kesänä bongasin jokusia kissankelloja (Campanula rotundifolia) tuosta pionipenkin vierestä. Saas nähdä, nousevatko ne tänä vuonna.

Poimulehteäkin (Alchemilla spp.) pihalla kasvaa kiitettävästi. Mielestäni poimulehdet ovat koiranputken ohella vallan mainio kasvi kukkakimppuihin ilmavuutta antamaan.

Sitä koiranputkeahan (Anthriscus sylvestris) löytyy myös, tosin ensi keväänä ajattelin heivata nuoret koiranputken alut tuonne pihan perälle kallion lähelle valoa ja keveyttä tuomaan.

Puna-ailakkia (Silene dioica) löytyy tämä yksi hassu yksilö, joka on naapurikarkulainen. Mielestäni puna-ailakki on oikein kaunis ja ryhdikäs vaaleansinisen ja valkoisen puistolemmikin (Myositis sylvatica) kumppanina, joten pyysinkin viime syksynä äidiltäni tukun puna-ailakin siemeniä, jotka ripsottelin myöskin tuonne pihan perukoille, missä saavat vapaasti villiintyä.

Yksi Rivaripihan harvoista keltaisista kasveista on niittyleinikki (Ranunculus acris), jota löytyy pieni mätäs perhospenkin lähettyviltä. Vaikka en keltaisen ystävä ole, niin niittyleinikissä on silti jotain vastustamatonta.

Mitä luonnonkukkia sinä vaalit pihamaallasi?

Voihan vuorikaunokki

Otsikon olisin voinut asemoida myös muotoon Choose your battles eli kuinka opin sietämään vuorikaunokkia. ;) Nimittäin se vuorikaunokki (Centaurea montana), sitä on sitten vähän joka paikassa. Asuntomme edellinen omistaja oli ilmeisesti kovin tykästynyt tähän kasviin, sillä sitä oli koko sisäpihamme seinusta täynnä useamman neliön alalta. Sitä löytyy myös mustikoiden joukosta ja kasvaapa sitä tarkkaan harkittuina läntteinä myös naapurin raja-aidalla. En sanottavammin pidä vuorikaunokista ja otinpa sen kanssa viime vuonna useampaan otteeseen matsia. Vaan eikös maaliskuussa vuorikaunokki alkanut  jälleen vesoa kohdista, joista kiskoin ylös ämpärikaupalla meheviä juurakoita.

Sitten lainasin erään perhoskasvikirjan josta opin, että vuorikaunokit ovat perhosten mieleen. Perhosilla on tietty pehmoinen paikka sydämessäni, joten ajattelin, että koska kasvi mitä ilmeisemmin viihtyy puutarhassamme ja koska en sitä kauramoottorin voimin saa kukistettua, niin pidetään sitä sitten perhosille mesibaarina ja lapsille kukkakimppukasvina.

Uusi lempeämpi suhtautumistapa poiki myös taimiostoksen. Tämä valkokukkainen ’Amethyst Dream’-lajike pääsi perhospenkkiin. Sen rinnalle toivon vielä löytäväni vaaleanpunaisen ’Joycen’.

Eli nyt alkavat perhospenkin mesibaarit hiljaksiin avautua. Tervetuloa Rivaripihalle kaikenlaiset kiiturit!