Kahden kattilan hernepasta

Kenties paras, helpoin ja nopein hernepastan ohje tulee tässä. Ei tahnojen tekemistä, ei massiivista pilkkomista, ei paahtamista. Vain kaksi kattilaa. Aperitiivina lyhyt tarina.

Olemme perheessämme vähentäneet tuntuvasti lihansyöntiä viime kesästä lähtien. Perheen aikuiset ovat käytännössä kasvissyöjiä, joskin käytämme vastuullisesti kalaa ja kananmunia. Lapsemme saavat kotioloissa pääsääntöisesti kasvisruokaa, mutta koulussa ja päiväkodissa ovat sekasyöjiä. Syyt muutokseen ovat moninaiset: Minä olen huolissani ilmastosta ja suvun syöpätilastojen vaikutuksesta omaan ja lasteni terveyteen. Siippa puolestaan kantaa huolta tuotantoeläinten kohtelusta ja pohtii ihmisen oikeutta riistää lajityypillinen elämä toiselta tuntevalta lajilta.

Lapsillemme meidän vanhempien ruokatottumusten muutos on ollut yllättävän kova paikka. Lapsinäkökulman voi ymmärtää, kun tietää, että 5- ja 8-vuotiaiden ehdottomia lempiruokia ovat pasta bolognese, lihapullat, jauhelihatacot ja kanapitat. Niinpä meidän vanhempien tehtävä on kehittää kasvisruokia, jotka saavat suut napsaamaan ja liharuuat unohtumaan edes hetkeksi.

Ja avot: nyt on Sannan keittiössä loihdittu Kahden kattilan hernepasta, jota on vesi kielellä pyydetty useampaan otteeseen lounaaksi tai päivälliseksi. Hitaasti lämpenevä esikkokaan ei tarvinnut kuin yhden maistelukerran, jonka jälkeen annos kelpuutettiin vakkariksi arkiruokien listoille.

Kahden kattilan hernepastan ohje

(2 aikuista + 2 lasta)

300 g kuivaa spaghettia tai muuta mieleistä pastaa
vettä
50 g voita
oliiviöljyä
1–2 valkosipulin kynttä
1 ps kotimaisia pakasteherneitä tai 200 g tuoreita herneitä
mustapippuria
sormisuolaa
sitruunamehua
parmesan-juustoa

1. Mausta pastan keitinvesi kunnolla suolalla. Laita pasta kiehuvaan veteen. Pasta on kyllin kypsää, kun siinä on purutuntumaa jäljellä.
2. Pastan kypsyessä kuori ja pilko valkosipuli ohuiksi viipaleiksi. Kuullota viipaleet kevyesti kasarissa voi-öljyseoksessa. Älä ruskista!
3. Lisää pakasteherneet kasariin ja kuullota hetki. Heitä joukkoon pari ruokalusikallista pastan keitinvettä. Mausta mieleiseksesi mustapippurirouheella, sormisuolalla ja lorauksella sitruunamehua.
4. Pyöräytä herneet kypsän pastan joukkoon, raasta annoksen päälle parmesan-juustoa ja tarjoile heti.
5. Hämmästele, kuinka nopeasti tämä herkkupasta katoaa innokkaiden ruokailijoiden suihin.

Rachael Gorjestani

Jonathan Pielmayer

Advertisement

Hyvinvointia puutarhasta

Kun neljä vuotta sitten ostimme Rivaripihan omaksenne, en saattanut aavistaakaan, millainen hyvinvoinnin lähde pienestä puutarhasta minulle muotoutuisi. Puutarhan hyvää tekevä vaikutus konkretisoitui minulle todenteolla talvella 2016, kun möyrin syvällä kaamosmasennuksessa ja tajusin kaipaavani puutarhaani todella paljon. Parissa vuodessa Rivaripihasta oli tullut minulle ikään kuin salaa monellakin tapaa tärkeä.

Oma tila

Ärsykkeille herkkänä introverttina kaipaan paljon omaa tilaa ja rauhaa, jotta voin ladata akkujani arjen kuormasta selvitäkseni. Puutarha on osoittautunut oivaksi paikaksi löytää tilaa ja hiljaisuutta pikkulapsiperheen arjessa. Vaikka perheemme nuorimmainen – se papupata – viihtyy erinomaisesti puutarhassa, saan hänelle pikkutehtäviä antamalla sopivasti myös omaa tilaa ja aikaa hengähtää.

Oma tila tarkoittaa myös konkreettista tilaa, jossa asiat on järjestetty minun mieleni mukaan. Kodin sisätiloissa joutuu tekemään paljon kompromisseja muiden hyväksi ja makumieltymysten huomioimiseksi. Puutarha on kuitenkin alusta alkaen ollut minun ”huoneeni”, jonka ”sisustusratkaisuissa” minun ei tarvitse huomioida muiden tarpeita ja mieltymyksiä. Pihakalliomme takana oleva leikkipuisto mahdollistaa myös sen, ettei puutarhassa tarvitse huomioida lasten tarpeita – keinut, hiekkikset, karusellit ja muut kun löytyvät heti rajan takaa.

Luovuuden koekenttä

En aikaisemmin ole pitänyt itseäni visuaalisesti luovana ihmisenä. Puutarhan myötä olen kuitenkin löytänyt tämän luovuuden lajin myös itsestäni. Mietin paljon puutarhani luontaista metsäpuutarhan henkeä kasvivalintoja pohtiessani. Mallailen kasviyhdistelmiä ja tunnustelen, miten erilaiset värit, lehtimuodot ja pintarakenteet toimivat yhdessä.

Luovuus korostuu myös silloin, kun otan puutarhastani valokuvia. Valokuvien myötä mietin valoa, puutarhan rakenteita, kasvivalintoja ja eri vuodenaikojen ilmettä. En ajattele puutarhaani joskus valmiina tilana, vaan näen sen ennemminkin luovuuden koekenttänä, joka muuntuu ja muokkaantuu minun ja luonnon yhteistyön seurauksena.

Hetkeen kiinnittymistä

Ruuhkavuosien pyörityksessä tarvitsen asioita, jotka ovat tässä ja nyt. Esimerkiksi siementen kylväminen, pikkuisten taimien kouliminen ja uudelleen istuttaminen ovat ihanan automaattista puuhaa, jossa sormet käyvät hetkeen keskittyen. Siemenkylvöissä ja taimien käsittelyssä on mielestäni jotain samaa kuin käsitöissä, joita harrastan etenkin talvikuukausina. Vaikka pienten taimien käsittelyssä vaaditaan voimakasta keskittymistä juuri siihen hetkeen, työtä tehdään kuitenkin tulevaisuutta – tulevan kasvukauden kukkaloistoa – ajatellen. Samoin käsitöissä mieli on tiukasti kiinni ohjeen seuraamisessa, vaikka tavoitteena on se maailman ihanin neulepaita tai -takki.

Ulkoilmaa, valoa ja liikuntaa

Kun puutarhurointi on talviaikaan tauolla, ajattelen puutarhaani päivittäin, teen suunnitelmia tulevalle kasvukaudelle ja unelmoin erilaisista pikkuprojekteista, joita puutarhassani voisin toteuttaa. Huomaan myös kaipaavani ulkoilmaa ja luontaista liikuntaa, jota puutarhurointi minulle suo.

Ulkoilun ja hyötyliikunnan lisäksi puutarhuroinnissani on kyse valon määrän maksimoinnista. Elän puoliteholla lokakuusta maaliskuun puoliväliin johtuen suurelta osin eteläisen rannikkoseudun synkän harmaasta kaamoksesta. Kun päivät pitenevät ja kevään valon myötä puutarhassa vietettävä aika kasvaa, kohenee myös mielialani.

Voi rakas Rivaripihani, en voisi enää ajatella elämää ilman sinua ja hyvää tekevää vaikutustasi!

Valloittava vaaleajouluruusu metsäpuutarhassa

Vanhoja valokuvia varmuuskopioidessani törmäsin kuvaan, johon olin ikuistanut kotimaisen vaaleajouluruusun (Helleborus niger) taimen puutarhassani. Olin ostanut tuon jouluruusun lähikaupastani joulukuussa 2015. Näin todella paljon vaivaa, että sain sen pidettyä saviruukussaan hengissä kevääseen asti. Annoin kasville kylmäkylpyjä tuomalla lunta sen juuristolle. Välillä siirsin sen terassille happihyppelylle. Toisinaan kyselin somessa hermostuksissani ohjeita, kun lehdet käpristyivät paperimaisiksi ja murentuivat sormissa palasiksi.

Vasta kun siirsin sen pysyvästi terassin oven viereen lattialle, jossa on lievästi vetoista, jouluruusu alkoi pukata uutta lehteä ja voi silmin nähden hyvin. Tosin kun olin istuttanut jouluruusun pihapihlajien juurelle pykättyihin kohopenkkeihin, kevään 2016 yllätysaurinkoinen huhtikuu korvensi nuo ihanat vihreät lehdet kermanvaaleiksi korpuiksi. Ajattelin, että kasvi löisi tässä vaiheessa viimeistään hanskansa naulaan ja käskisi minun pitää tunkkini.

Yllätys oli melkoinen, kun marraskuun lopussa bongasin pihlajan lähettyviltä uutta kasvustoa, josta ei voinut erehtyä. Vaaleajouluruusuni oli hengissä ja se oli ajatellut kaikista koettelemuksistaan huolimatta kukkia!

Rakensin kasville huolellisesti väljän talvisuojauksen havuista ja kuivuneista tuoksuherneen varsista. Kävin tuon tuosta kuikkimassa, että kasvilla olisi kaikki kunnossa. Huhtikuussa 2017 se ilahduttikin minua varsin kauniilla kukinnallaan.

Vuonna 2017 jouluruusu jaksoi tehdä vain yhden kukan kukkivaksi asti, mutta millainen kaunokainen tuo kukka olikaan! Varsi oli huikean paksu, lehdistö elinvoimainen ja itse kukinto vain parani vanhetessaan.

Tänä vuonna vaaleajouluruusuni otti keväästä kaiken ilon irti. Aavistelin jo viime joulukuussa bongattujen nuppujen perusteella, että kukinta olisi runsaampaa kuin vuosi sitten. Tein jälleen ilmavat talvisuojaukset havuista kasvin päälle ja odottelin kevättä.

Ihana lupaus keväästä saatiin maaliskuun loppupuolella, kun jouluruusun kukat alkoivat väkipakolla puskea tietään ulos hangen läpi. Vaaleajouluruusu vaikutti nauttivan viileästä (no okei, kylmästä) keväästä ja jaksoi kukkia huimat kuusi viikkoa putkeen.

Pidän kovasti tavasta, jolla vaaleajouluruusu ikääntyy. Ainakin tässä minun kohopenkissäni jouluruususta tulee intensiivisen roosa. Myös tähtimäiset siemenkodat ovat superkauniit ja ne pidentävät kasvin koristeellisuutta pitkälle kesäkuuhun.

Tänä vuonna onnistuin keräämään tästä yksilöstä siemeniä ja toivon, että onnistun kasvattamaan juuri tämän kasvin määrää puutarhassani. Ja mikäli lähikaupastani löytyy jälleen juuri tätä samaa kasvia joulukukkamyynnistä, niin mukaani lähtee takuuvarmasti useampikin yksilö.

Metsäpuutarhan parhaat sipulikasvit

Olemme asuttaneet Rivaripihaa nelisen vuotta, joten minulla on vuonna 2019 alkamassa viides puutarhavuosi. Näiden vuosien aikana olen löytänyt sipulikasveja, joita ilman en enää osaisi metsäistä puutarhaani kuvitella. Nämä sipulikasvit ovat osoittautuneet hyviksi valinnoiksi mustikkapohjalla varustetulle mäntykangastontille sekä tyylinsä että kestävyytensä puolesta.

Narsissit Thalia ja Thalia Sun

Pidän orkideanarsissien (Narcissus Triandrus-ryhmä) herkän vaatimattomasta muodosta. Thalia-lajikkeiden ujosti nyökkäävät kukat ovat  kapeahkot ja viehkon tuoksuvat. Rivaripihalla orkideanarsissin eri lajikkeet kukkivat touko-kesäkuussa. Ensimmäiseksi puhkeaa kukkaan vaaleankeltainen ja piskuinen Havera, ja pian tämän jälkimainingeissa Thaliat aloittavat runsaan kukintansa.

Suositulla valkoisella Thalia-lajikkeella on sisar  nimeltä Thalia Sun. Tämän lajikkeen torvi on hennon vaaleankeltainen ja tuo mukavaa kontrastia muuten vaatimattomaan kukintoon. Pidän Thalia Sunista kenties enemmän kuin yksivärisestä. Erityisen hurmaava Thalia Sun on puistolemmikkien ja kevätkaihonkukkien seurassa.

Orkideanarsissien sanotaan olevan hieman talvenarkoja, mutta täällä Rivaripihalla ne ovat kukoistaneet vuodesta toiseen aurinkoisella ja lämpimällä kasvupaikalla. Olen istuttanut Thaliani suoraan humusrikkaaseen, hiekansekaiseen metsänpohjaan ja huolehdin vuosittain niiden lannoituksesta kukinta-aikaan luonnonmukaisella luujauholla.

Persiansinililja

Persiansinililjat (Scilla mischtschenkoana) asuttavat pihapihlajien alle rakentamaani kohopenkkiä. Ne ovat huomattavasti rotevampia kuin posliinihyasintit (Puschkinia scilloides), joihin ne toisinaan sekoitetaan.

Tähtimäiset kukat ovat hennon vaaleansiniset. Kukat avautuvat heti kukkavarren noustessa maasta. Kukinnan edetessä kasvista kuitenkin kasvaa reilu vaaksan mittainen yksilö.

Erityisen kauniita persiansinililjat ovat yhdistettyinä pinkkeihin kukkiin. Yritin lisätä shokkipinkkiä himalajanesikkoa (Primula rosea ’Gigas’) pihlajapenkkeihin pari vuotta sitten, mutta tänä keväänä en nähnyt niistä vilaustakaan. Keväthurman varmistaakseni istuttelin tänä syksynä hempeän vaaleanpunaista pikkusinililjaa (Scilla bifolia ’Rosea’) persiansinililjojen väleihin.

Kevätkurjenmiekka

Tänä keväänä ihastuin suorilta kevätkurjenmiekkojen (Iris reticulata) intensiivisen väriseen kukintaan. Olen istuttanut kevätkurjenmiekkoja penkkiin, jonka mullosta peittää suht tiivis pikkutalviokasvusto. Tanakat sipulikasvit jaksavat puskea maanpeittokasvin läpi ilman vaurioita.

Istutin kevätkurjenmiekkoja myös suoraan metsänpohjaan. Suureksi yllätyksekseni myös ne nousivat todella upeasti ja kukkivat useamman viikon, vaikka kevät oli kaikkea muuta kuin leppeä.

Rivaripihan kasvuolosuhteet huomioiden suhtaudun kevätkurjenmiekkojen kasvatukseen yksivuotisina. Niinpä siis kykin jälleen tänä syksynä istutuspuuhissa ja lykkäsin liki sata kurjenmiekan sipulia penkkeihin ja metsänpohjaan. Toivottavasti talvi on suotuisa ja ensi keväänä saan taas nauttia hengästyttävästä väriloistosta.

Idänsinililja

Idänsinililja (Scilla siberica) on minulle kaikkea muuta kuin arkinen kevätkukkija. Kaikista aikaisista kevätkukkijoista juuri idänsinililjat viihtyvät erittäin hyvin Rivaripihalla. Jo näiden neljän vuoden aikana olen nähnyt, miten kasvustot suurenevat sivusipulien ja siemenlisäyksen ansiosta.

Erityisen kauniilta idänsinililjat näyttävät metsänpohjassa humuksen ja mustikanvarpujen keskellä. Olen istuttanut sipulit 3–5 kasvin ryhmiin suhteellisen harvaan, jotta skillojen kukinta-aikaan lähes joka puolella puutarhaa olisi sinisiä jalokivikimppuja.

Vaikka pidänkin kovasti isänsinililjan tummansinisestä perusmuodosta, olen myös ostanut niille kaveriksi vaaleammansinistä ’Spring beauty’ -lajiketta. Toivon, että ensi keväänä skilloja olisi pihalla jopa pienien kevätkimppujen tarpeiksi.

Kirjopikarililja

Alkuun arastelin kirjopikarililjan eksoottista ruutukuviota ja ajattelin, ettei kasvi kenties sovi luonnonmukaiselle Rivaripihalle. Toisin kuitenkin kävi, kun kokeiluna istutin kymmenisen sipulia huonokuntoiselle nurmikonpläntillemme.

Kirjopikarililjan kellomainen kukinto on todella kaunis huojuessaan kevättuulten mukana. Tänä syksynä hamstrasin alennuksesta pari sataa sipulia lisää ja istuttelin niitä kostealle pohjoispuolen etupihalle, joka kasvaa harvaa nurmea. Lisäsin kirjopikarililjoja myös terassia lähinnä  olevaan kukkapenkkiin, jossa kasvaa keväisin mm. erilaisia vuokkoja.

Yhden huonon puolen kirjopikarililjoista kuitenkin keksin. Ne vetävät liljakukkoja puoleensa kuin valo vaaksiaisia. En ole aikaisempina vuosina liljakukkoja pihaltani tavannut, mutta kirjopikarililjojen myötä listin niitä useampia kevään aikana.

Tähtitulppaanit

Istutin tähtitulppaaneja (Tulipa humilis) ensimmäisen kerran vuosi sitten ja se oli menoa se. Vaikka tähtitulppaanit ovatkin lyhytvartisia, niiden olemus ja intensiteetti värin suhteen ei kalpene korkeampien tulppulajikkeiden rinnalla.

Olen istuttanut tähtitulppaaneja perennojen väliin kohopenkkeihin. Lähinaapureina tähtitulppaaneilla on jouluruusuja, kärhöjä, purppuraheisiangervo ja kellukoita.

En voisi kuvitella Rivaripihan kevättä ilman sipulikasveja. Vaikka täällä viihtyy jonkun verran aikaisin keväällä kukkivia perennoja (esimerkiksi pikkutalvio, kevätkaihonkukka, vaaleajouluruusu ja tuoksuorvokki), sipulikasvit virittävät kasvukauden alkuun kunnon värifanfaarilla. Näitä kuvia katsellessa usko ensi kevään ihanuuteen sen kuin vahvistuu.